URANTIA-kirja ja ASTROFYSIIKKA Auringon synty URANTIA-kirja esittää (ss.651-663) mielenkiintoisen informaation aurinkokuntamme, aurinkomme, planeettojen sekä maapallon ja kuun synnystä. Ne saivat alkunsa Andronoverin tähtisumusta erilaisten vaiheitten jälkeen (s.655): "Ja nyt Andronoverin suurenmoista tähtisumua ei enää ole, mutta se elää edelleen niissä monissa auringoissa ja niiden planeettaperheissä, jotka saivat alkunsa tästä avaruuden äitipilvestä. Tämän tähtisumun ytimen viimeinen jäännös palaa yhä punertavalla hehkulla ja antaa edelleen kohtalaista valoa ja lämpöä jäljelle jääneelle sadankuudenkymmenenviiden maailman planeettaperheelleen, joka nyt kiertää tätä kahden mahtavan valonmonarkkisukupolven kunnianarvoisaa äitiä." Kirjan mukaan Andronoverin tähtisumusta syntyi meidän aurinkomme (kuusi miljardia vuotta sitten) lisäksi noin miljoona muuta aurinkotähteä ja aurinkokuntaa tähtisumun hajoamisen alkaessa kahdeksan miljardia vuotta sitten. Astrofysiikan mukaan aurinkomme syntyi suuren vety-pölypilven puristuessa kasaan gravitaation vaikutuksesta. "Suuret vetypilvet ovat todellisia kosmisia kemian laboratorioita, joissa esiintyy kehittyvän energian ja muotoaan muuttavan materian kaikkia vaiheita (s.667)." Superkaasut voivat saavuttaa suuren tiheyden, kuten aurinkomme tiheys (n.1.5 kertaa veden tiheys) osoittaa. Tiede ei kuitenkaan tunne kirjan mukaista miljoonan muun aurinkokunnan "samanaikaista" syntyä tai näitä eksoplaneettoja (aurinkokuntamme ulkopuolisia planeettoja toki on löydetty ainakin toistasataa, mm. Otavan suunnalta avaruudesta, tähtiauringon ollessa 47 Ursa Major). Astronomit etsivät jatkuvasti uusia planeettoja avaruudesta; niitä voidaan havaita emotähden säännöllisistä valovoiman pienenemistä tai gravitaatiovaikutuksista (emotähden huojuminen). U-kirjan yo. "punertava hehku" on mielenkiintoinen. Alkuräjähdyshypoteesin mikroaaltotaajuisen taustasäteilyn oletetaan saaneen alkunsa punertavasta hehkusta, joka avaruuden halki miljardeja vuosia kulkiessaan on "venynyt" eli punasiirtynyt. Kaikista suunnista saapuneen n. 2.7 K säteilyn tulkintaongelmana oli sen täsmälleen sama lämpötila (kuinka kaikki aine-energia olisi jakaantunut tasaisesti). V.1992 COBE-satelliitti havaitsi kuitenkin säteilyssä pieniä lämpötilaeroja, jonka alkuräjähdykseen uskovat tieteilijät tulkitsivat (riemuiten) todistavan "big bangin" puolesta, koska se todisti oikeaksi suuren joukon laskelmia (ei siis itse "suuren pamauksen teoriaa"). Kosmologian tunnettu toisinajattelija (ja monet muutkin arvostetut tutkijat, joiden ajatuksia käsitellään punasiirtymän tulkinnan yhteydessä) Fred Hoyle on esittänyt, että "pieniä pamauksia" tapahtuu jatkuvasti avaruuden eri sektoreilla tähtisumujen muodostaessa uusia tähtiperheitä ja että taustasäteily saisi alkunsa näistä "punahehkuista". COBE`n mittaukset eivät sulje pois tätä mahdollisuutta kun ajatellaan, että "punertavat hehkut" ovat "hyvin kaukana". U-kirjan mukaan (s.655) "meidän aurinko" oli viisi miljardia vuotta sitten "verrattain eristynyt liekehtivä taivaankappale", jossa yhden valovoiman vaihtelun sykli tarvitsi kolme ja puoli päivää nykyisen (vakauden) yhdentoista ja puolen vuoden aurinkopilkkujakson asemasta. Kirja kertoo, että 4.5 miljardia vuotta sitten suuri Angonan järjestelmä, jonka keskuksena oli pimeä avaruuden jättiläinen, saapui läheisyyteen ja tavattoman vahvan gravitaatiovoimansa johdosta sai ainetta tempautumaan irti auringosta. Näin syntyivät planeetat, maapallo ja kuu. Massiivisen vierailijan gravitaatiovaikutus ja liikesuunta selittänevät eräitä aurinkokuntamme ominaisuuksia, kuten sen, että planeetat eivät kierrä auringon päiväntasaajan tasossa ja että vastakkainen liikesuunta esiintyy Saturnuksen ja Jupiterin eräillä kuilla. Tiede on esittänyt useitakin olettamuksia, jotka enemmän tai vähemmän sopivat yhteen kirjan kanssa (s.657): "Kaikella auringosta peräisin olevalla aineksella oli alun perin yhtenäinen kiertoradan suunta ja jos planeetat olisivat sinkoutunet radoilleen auringon pyörimisliikkeestä, ne kiertäisivät auringon päiväntasaajan tasossa. Tiede (ilmeisesti) pitää parhaana "auringon ja planeettojen yhtäaikaista tiivistymistä" vaikka vanhempi "massiivisen kappaleen vierailu" vaikuttaa järkevämmältä yo. seuraamusilmiöineen. Niin tai näin, seuraavaksi tarkastelemme aurinkoa U-kirjan ja tieteen silmin. Auringon tiheys, kemiallinen koostumus ja lämpötila U-kirjan mukaan (s.459) auringon tiheys on noin puolitoista kertaa veden tiheys. Aurinko ei kuitenkaan ole nestemäinen tai kiinteä, vaan kaasumainen, vaikka maapallon olosuhteissa (normaalipaineessa) kaasut täyttävät kaiken käytettävissä olevan tilan (vähäiset molekyylien väliset vetovoimat). Tiheys on suoraan verrannollinen tilassa olevan massan määrään ja kääntäen verrannollinen massassa olevan tilan määrään, sen tilan, joka on aineen keskusytimen ja näitä keskuksia kiertävien partikkelien välissä, sekä sen tilan, joka on tällaisten ainehiukkasten sisällä. Niinpä, edelleen kirjan mukaan: "Jäähtyvät tähdet voivat fyysisessä mielessä olla kaasumaisia ja samanaikaisesti suunnattoman tiheitä." Kirjan mukaan auringoille ominaiset ns. superkaasut selittävät miten ei-kiinteät auringot voivat joskus saavuttaa jopa raudan tiheyden ja olla silti kuumassa kaasumaisessa tilassa. Näiden tiheiden superkaasujen atomit ovat pieniä (suurimmaksi osaksi vetyä). Tieteen mittausten mukaan auringon keskitiheys on 1.41 kertaa veden tiheys, siis varsin yhtäpitävä kirjan tietojen kanssa. Tähtien (aurinkojen) ja planeettojen kemiallisesta koostumuksesta voidaan tehdä päätelmiä tiheyden perusteella, sillä keskitiheys riippuu koostumuksesta ja siitä, miten aine on pakkautunut. Spektroskopia puolestaan antaa tietoja pääasiallisesti pintakerroksesta. Spektroskopialla, joka auringon spektrin tutkimisessa keksittiin jo 1800-luvulla, löydettiin mm. kalsium ja natrium sekä helium ennen kuin se löydettiin maapallolta. Spektroheliografilla voidaan valokuvata aurinko, tavallisesti käyttäen vedyn tai kalsiumin aaltopituutta. Auringon keskitiheyden perusteella on päätelty, että kemiallinen koostumus on luultavasta 73% vetyä, 25% heliumia ja 2% raskaampia alkuaineita. U-kirjasta tarkkaa koostumusta ei löydy. U-kirjan mukaan (s.463) auringon pintalämpötila on lähes 3300 celsiusastetta ja keskiosissa 19.4 miljoonaa astetta. Astrofysiikan mittausten mukaan lämpötila fotosfäärissä on noin 6000 astetta laskien korkeammalla 4300 asteeseen. Auringon keskustan lämpötilaksi on laskettu 15 miljoonaa astetta. Kirjan ja tieteen käsityksiä voidaan pitää kohtalaisen yhteensopivina. Aurinkosäteily ja aurinkotuuli U-kirjan ja astrofysiikan käsitykset auringon tuottamasta sähkömagneettisesta säteilystä ja hiukkas- säteilystä (aurinkotuuli) ovat melko samankaltaisia. Kirjan mukaan (s.460) auringon sisus on valtava röntgensädegeneraattori, joka varaa suuresti kuumenneet ja ja kiihkeästi liikkuvat elektronit niin suurella energiamäärällä, että se riittää viemään ne avaruuden läpi. Astrofysiikan mukaan aurinkotuuli on auringon ulommasta kehästä (koronasta) nopeudella n. 500 km/s irtautuvien sähköisten hiukkasten virta. Maapallon magneettikentän ne saavuttavat 4-5 päivässä. Näitä hiukkasia ovat protonit (valtaosa), elektronit ja heliumytimet (alfahiukkaset). Aurinko menettää hiukkasina yli miljoona tonnia ainetta sekunnissa. Kirjan mukaan "Oma aurinkokeskuksenne säteilee lähes satamiljardia tonnia aktuaalista materiaa joka vuosi. Tämänhetkisellä tehollaan se tulee loistamaan vielä yli 25 miljardia vuotta." (s.465). Tieteen käsityksen mukaan vakautta riittää 5-6 miljardia vuotta. U-kirjan mukaan (s.666) auringonpilkut ovat niitä auringon sykloneja, jotka pyörivät vastakkaisiin suuntiin auringon päiväntasaajan ylä- ja alapuolella kuten maapallon trooppiset pyörremyrskyt. "Auringonpilkkujen kyky muuttaa valon jaksolukuja osoittaa näiden auringon myrskykeskusten toimivan suunnattoman suurina magneetteina. Tällaiset magneettikentät kykenevät sinkoamaan varautuneita hiukkasia avaruuden läpi maapallon ulompaan ilmakehään, jossa niiden ionisoiva vaikutus saa aikaan näyttäviä revontuli-ilmiöitä." Kirja kertoo edelleen, että suurimmat revontulet nähdään auringonpilkkumaksimin aikana tai hieman sen jälkeen ja että kompassin neulakin reagoi tähän auringon vaikutukseen. Tiede on hyvin perillä näistä auringon magneettisista myrskyistä ja sähköisesti varattujen hiukkasten ilmakehän yläosassa aikaansaamista viritys- ja ionisaatioilmiöistä. Kirjan mukaan "Maan ilmakehän ulottuvuuden äärialueen osoittavat revontulten korkeimmat liekit: noin kuusisataaneljäkymmentä kilometriä." Kirja esittää, että revontulten esiintymiskorkeudessa vallitsee 650 asteen lämpötila, ja että tämä lämpö ionisoi hapen (vihreä väri). U-kirjan väite, että maapallon elämän suojelutoimenpiteet eivät ole sattumanvaraisia ja että niissä näkyy älyperäinen tarkoituksenmukaisuus, on mielenkiintoinen. Otsonikerros suojelee liialta UV-säteilyltä, ilmakehä estää lämpöä pakenemasta avaruuteen ja maan magneettikenttä estää "auringosta purkautuvien kuolettavien säteiden tulvan." (s.666). Maan magneettikentän "vangit", varatut hiukkaset keskittyvät kahdelle rengasmaiselle alueelle (1.5 ja viiden maan säteen päässä), Van Allenin vyöhykkeille. Tiede tuntee asian ja sillä on oma selityksensä otsonin ja ilmakehän synnylle ja magneettikentän olemassa ololle. Aurinkoenergian reaktiot URANTIA-kirja kertoo (s.464) auringon energiatuotannosta: "Auringoissa, jotka on kytketty avaruusenergian kanaviin, energia vapautuu monimutkaisten ydinreaktioketjujen kautta. Näistä yleisin on vety-hiili-helium reaktio, jossa hiili toimii katalyyttinä. Korkeissa lämpötiloissa vety tunkeutuu hiiliytimiin, ja sisään menevät neljä protonia tulevat ulos heliumatomeina." Kyseessä on siis tieteen hyvin tuntema fuusioreaktio: massa muuttuu energiaksi Einsteinin erityisen suhteellisuusteorian mukaisesti. Sen suorittaminen käytännössä oli kuitenkin tekniikan ulottumattomissa kirjan ilmoitusten ajankohtana (kuten oli atomin fissiokin, vaikka sitä tutkittiin jo 1930-luvulla). Auringon keskusosa, jonka lämpötila on astrofysiikan mukaan 15-16 miljoonaa astetta (U-kirja 19.4 oC), toimii siis ydinreaktorin tavoin vapauttaen energiarikkaita fotoneja, lähinnä gamma- ja röntgensäteilyä. Koska näiden matka (tieteen arvion mukaisesti) kestää 10 000-1 000 000 vuotta auringon pintaosiin, fotonit menettävät matkalla energiaansa muuttuen näkyväksi valoksi sekä UV- ja IR-säteilyksi. Kirjan mukaan (s.460) röntgensäteen kiihdyttämältä elektronilta kuluu yli puoli miljoonaa vuotta raivata tiensä keskikokoisen auringon (joka aurinkomme osapuilleen on halkaisijan ja tiheyden perusteella) keskuksesta auringon pinnalle. Fotonien pitkän matkan selityksenä on toisiaan seuraavat absorptio-emissio prosessit ennen kuin ne pääsevät fotosfääristä tuomaan valoa ja lämpöä planeetoille. Auringon ulommasta osasta, koronasta, avaruuteen matkaavat suurella nopeudella elektronit ja protonit. Mainittakoon, että tästä aurinkotuulesta ovat kuussa vierailleet astronautit onnistuneet keräämään näytteitä. U-kirjan ilmoittamassa ja tieteen nykyisin tuntemassa fuusioreaktiossa on kolme vaihetta. Ensin kahden protonin yhtyminen tuottaa deuteriumytimen positronin ja neutriinon vapautuessa. Toisessa vaiheessa deuterium reagoi protonin kanssa muodostaen He-3:n gammasäteilyn vapautuessa. Kolmannessa vaiheessa kaksi He-3:a reagoi muodostaen He-4:n ja kaksi protonia. Kuten U-kirjakin ilmoitti, hiili toimii reaktiossa katalyyttinä. Astrofysiikan arvion mukaan tämä ydinreaktio tapahtuu 1038 kertaa sekunnissa. Koska vain 0.7% massasta muuttuu energiaksi yhtälön E = mc2 mukaan, täytyy säteilytehon ylläpitämiseksi neljä miljoonaa tonnia ainetta muuttua energiaksi joka sekunti. Suuresta kulutuksesta huolimatta tiede olettaa vetyvarastojen riittävän 5-6 miljardiksi vuodeksi, U-kirjan mukaan nykyinen säteilyteho riittäisi 25 miljardiksi vuodeksi. Auringon oletetaan olevan viisi miljardia vuotta vanha, keski-ikäinen tähti, kirjan mukaanhan se syntyi kuusi miljardia vuotta sitten Andronoverin tähtisumusta. Ikäarviot eivät siis ole huolestuttavia! Tiede tietää nykyisin auringon ydinreaktioissa syntyvän suuren määrän neutriinoja, jotka lähes valon nopeudella sinkoutuvat avaruuteen ja saapuvat (vähentyneessä määrin kaiketi oskillaation seurauksena) maapallolle. Varauksettomina ja pienen pienen massansa johdosta ne tunkeutuvat esteettä maapallon läpi. Niitä on kuitenkin onnistuttu "pyydystämään" ja määrittämään massan yläraja. Pienestä massasta huolimatta niitä pidetään mahdollisena osatekijänä ns. pimeässä aineessa. Vuonna 1987 astronomit havaitsivat suuren tähden ns. supernova-räjähdyksen Magellanin pilvessä, joka on eräs Linnunradan naapurigalakseista. Räjähdyksessä vapautui suuri määrä neutriinoja, jotka myös pystyttiin havaitsemaan tutkimuslaitoksissa. U-kirjakin kertoo (s.464) pienistä varauksettomista hiukkasista Andromedan tähtisumun jättiläisnovan luhistumisen yhteydessä noin satakaksikymmentä vuotta sitten: "Gravitatoris-sähköiset muutokset synnyttivät valtavat määrät pieniä hiukkasia, jotka ovat vailla sähköisiä potentiaaleja, ja tällaiset hiukkaset pakenevat herkästi auringon sisäosista ja aiheuttavat näin jättiläisauringon luhistumisen muutamassa päivässä." Kirjan mukaan mainitunlainen ainepurkauma selittää monentyyppisten epäsäännöllisten tähtisumujen alkuperän, sellaisten kuin Kravun tähtisumun, joka sai alkunsa reilut yhdeksänsataa vuotta sitten. Sen emäsfääri on vieläkin nähtävissä yksinäisenä tähtenä tähtisumumassan keskustan lähettyvillä (keskustassa on neutronitähti). U-kirja mainitsee (s.479) pienten varautumattomien hiukkasten säteilyn myös mesotronin (mesonin) hajoamisen yhteydessä, joten neutriinot voidaan laskea kirjan lähitulevaisuuden ennustusten piiriin. Neutriinojen olemassa olo oli toki ennustettu v.1931 tai 1932 (W. Pauli), mutta ne löydettiin huomattavasti myöhemmin: Reines ja Cowan (Nature 1956). Neutriinoja (U-kirjan ultimatonien erilaisia liikemuunnoksia) tullaan käsittelemään tarkemmin, kun esitetään (tieteellisen tarkastelun päätyttyä) yhteenveto niistä tieteen keksinnöistä, jotka on tehty vuoden 1955 jälkeen (jolloin U-kirjan ens. painos ilmestyi). Teoretisoiminen, ennustelut tai oletukset eivät ratkaise fysiikassa, vaan kokeellinen todistaminen on ratkaisevaa. "Keksihän" Demokritos atomin jo yli 2 000 vuotta sitten, mutta atomin olemassaolo todistettiin kokeellisesti vasta 1800-luvulla (ja rakenne 1900-luvulla). Aurinkokuntamme planeetat URANTIA-kirjan mukaan (s.656) 4.5 miljardia vuotta sitten aurinkomme lähelle tuli, sen sykähdysten ollessa suurimmillaan, suunnattoman suuri aurinkokunta. Tämän jättiläismäisen vierailijan gravitaatiovoima oli niin suuri, että avaruuteen sinkoutui kaasumaisen aineen virtoja valtaisina kielekkeinä. Tämä auringosta erottautunut aines muodosti myöhemmin aurinkokuntamme kaksitoista (12) planeettaa: viisi sisempää ja viisi ulompaa planeettaa, Jupiter ja Saturnus muodostuivat aurinkokaasupatsaan keskiosan massiivisesta pullistumasta. Tiede tuntee nykyisin yksitoista (11) planeettaa: Merkurius, Venus, Maa, Mars ja asteroidiparveksi hajonnut (s.658) entinen planeetta (viisi sisempää), Jupiter ja Saturnus (pullistumasta syntyneet), sekä neljä ulompaa planeettaa, Uranus, Neptunus, Pluto ja Xena (UB313, löydetty Hubble- teleskoopilla v.2003, läpim. lähes 3000 km, etäisyys auringosta 15 miljardia km). Mielenkiinnolla odotetaan, löytyykö U-kirjan ilmoittama 12. planeetta lähitulevaisuudessa. Jos tai kun se löytyy, voitaneen U-kirjan esittämä teoria aurinkokuntamme synnystäkin hyväksyä. Jälkikirjoitus (25.8.2006): 8 vai 12 planeettaa? Kansainvälinen tähtitieteen unioni (IAU) päätyi (äänestyksen jälkeen) 24.8.2006 siihen, että Pluto pudotettiin planeettojen joukosta sitä suurempien kohteiden (Xena) ja erityisesti oman kiertoratansa hallitsemattomuutensa johdosta. Virallisesti planeettoja on siis kahdeksan (8), uusien koulukirjojen tekijöiden (ja kustantajien) riemuksi ja lukiolaisten harmiksi. Lähellä oli kuitenkin kahdentoista (12) planeetan joukko, sillä jossain vaiheessa seitsenhenkinen komitea ehdotti, että asteroidivyöhykkeellä oleva Ceres, Pluton kuu Kharon ja Xena olisi otettu mukaan (yhdeksän aikaisemman lisäksi) planeettaperheeseen! Äänestyspäätös ei tietenkään vaikuta mitään planeettojen todelliseen syntyhistoriaan ja niiden lukumäärään miljardeja vuosia sitten. Avaruuden energiat Lisäys (2.6.2007): U-kirjan väite (s.655, linkin ensimmäinen kappale) miljoonasta muusta syntyneestä aurinkotähdestä saa vahvistusta uudesta tutkimuksesta. Tämän mukaan aurinkokunnan on täytynyt muodostua tiheässä tähtijoukossa. |