Share |

Geologia ja Urantia-kirja


Astronomiset tekijät ilmaston muutoksien syynä

Kylmien (jääkaudet) ja lämpimien (interglasiaalit) jaksojen vaihtelu (jonka geologinen historia on monin eri menetelmin todentanut) johtuu auringon aktiviteetin vaihteluista. Tämä puolestaan aiheutuu maapallon kiertoradan ja kaltevuuden jaksottaisista vaihteluista (Milankovitchin teoria taivaan mekaniikasta). Syynä ovat siis astronomiset tekijät, joita ovat myös tähtipöly (astrokemia), auringon aktiivisuuden vaihtelu 11-13 vuoden jaksoissa, jotka heilahtelevat sadan vuoden jaksoissa, kosmisen säteilyn ja korkeaenergisten hiukkasten vaikutus pilviverhoon ym. "tähtitieteellistä" (tähtitieteilijät ovat olleet kumman haluttomia tutkimaan asiaa). Ihmisen rooli "näissä kekkereissä" on häviävän pieni (vaikka tätä mantraa jauhetaankin ja ihmisiä pelotellaaan). Onneksi on kuitenkin ennakkoluulottomia tutkijoita, jotka pyrkivät selvittämään asiaa kokonaisvaltaisilla (kaikki tekijät huomioivilla) tieteellisillä menetelmillä. Auringon vaikutus (säteilyintensiteetin muutokset) ovat vaikuttamassa myös nykyisyyden ja tulevaisuuden ilmaston muutoksissa.  Ilmaston muutosten historiaa.    Nykyinen ilmastonmuutos ja sen seuranta. Poliittisen tieteen (IPCC) pelottamina poliittisten päättäjien ilmastopolitiikka on johtamassa ilmastotalkoisiin

Geologinen historia ja jääkaudet

Geologinen historia, jääkaudet, interglasiaalit (lämpimät välikaudet) ja ilmaston muutokset kuuluvat erottamattomasti yhteen. Kun pyritään ennustamaan tulevaisuuden ilmastoa, on ensin tunnettava menneisyyden luonnolliset ilmaston muutokset ja niiden tieteelliset selitykset, aikoina, jolloin ihminen ei voinut omilla toimillaan vaikuttaa asiaan. Planeetallamme on ollut historiansa aikana maailmanlaajuisia ilmaston muutoksia, joilla ei tarkoiteta ihmisiän aikana tapahtuvia normaaleja vaihteluita (kuten esim. lämmin viime kesä Suomessa), vaan tuhansia tai jopa noin satatuhatta vuotta kestäviä kausia. Tieteen mukaan useita jääkausia on ollut maapallolla ainakin kolmen miljardin vuoden aikana, mutta geologisista tallenteista on saatavissa informaatiota vain viimeisen 500 miljoonan vuoden ajalta. Tietoa näistä kaukaisista ilmaston muutoksista on saatu mm. kairattujen sedimenttien happi-isotooppien tutkimuksista, sillä ne antavat viitteitä kulloinkin vallinneista lämpötiloista. Mainittakoon, että tulokset täsmäävät Milankovitchin ilmastomallin kanssa. Jääkausia koskeva mallitus täsmentyi vasta 1960-70-luvuilla laattatektoniikkateorian myötä. Urantia-kirjassa (s.699-702 ja 718-729) vuosina 1925-1935 (1955?) esitetyt kuusi kvartäärikauden jääkautta ovat sopusoinnussa tieteen nykykäsityksen kanssa (vuosina 1925-55 oli vallalla neljän (tai korkeintaan viiden) jääkauden teoria, kuten U-kirjakin toteaa; kaksi ensimmäistä ei levinnyt kovin laajalle alueelle Pohjois-Euroopassa). Kvartäärikausi on noin kaksi miljoonaa vuotta sitten alkanut geologinen ajanjakso, joka jaetaan pleistoseenikauteen (päättyi n. 12 000 vuotta sitten) ja jääkauden jälkeiseen lämpökauteen, holoseeniin.

Vanhin (tunnettu) jääkausi oli prekambrikaudella (4 500-540 miljoonaa vuotta sitten) ns.Gowganda. Saman kauden lopulla ollut Belt-jääkausi levisi laajalle alueelle. Myös permi- ja kivihiilikausilla (300-245 mvs. ja 340-300 mvs.) tiedetään olleen suuria jääkausia. Kuitenkin, vain pleistoseenisia (kvartäärikauden) jääkausia viimeisen kahden miljoonan vuoden aikana pidetään merkittävinä geologisessa historiassa (alkaahan alkukantaisen ihmisen evoluutio ja leviäminen maapallon eri osiin juuri tämän kauden aikana). Syväkairaukset Antarktiksella (Etelämanner ja Eteläiset napamaat) ulottuvat aina 800 000 vuoden päähän menneisyyteen ja jäähän jääneiden ilmakuplien tutkimus antaa tietoja muinaisen ilmaston lämpötiloista ja hiilidioksidipitoisuuksista. Antarktiksella on havaittu kahdeksan eri jäätikön muodostumista kyseisenä ajanjaksona. Kuinka monta jääkautta maapallolla on ollut, on tietysti mahdoton määritellä, koska se riippuu tutkimusten kohteesta (Antarktis, Amerikan manner, Euraasia, Pohjois-Eurooppa vai Alpit). Myös jääkausien nimet vaihtelevat ja kestoajat ovat erilaisia lähteestä riippuen. Niinpä tässä kirjoituksessa rajoitutaan lähinnä Euroopan (ja Alppien) jääkausiin ja niiden nimityksiin ja Urantia-kirjan tekstiin (joka pääsääntöisesti ilmoittaa vain kunkin jääkauden alkamisajan ja vertaa sitä tieteen silloisiin jääkausien numerointeihin).

Jääkausien selitysmalli

Skotlantilainen James Croll (1821-1890) esitti ensimmäisen astronomisen teorian jääkausista oivaltaen, että geometriset muutokset Maan kiertoradassa vaikuttivat ilmastoon (Climate and Time, 1876) ja selittivät kvartäärikauden jääkaudet. Milutin Milankovitch (1879-1956) kehitti tältä pohjalta astronomisen teoriansa ilmaston vaihteluista vuosina 1912-1941. Selitys jääkausien ja lämpimien kausien (interglasiaalien) vuorottelulle oli maapallon kiertoradan ja Maan akselin kaltevuuden jaksottaiset vaihtelut ja tästä aiheutuvat Auringon tulosäteilyn intensiteetin muutokset ja siitä seuraavat kausivaihtelut. Jo tuolloin tiedettiin maapallon kiertoradan soikeuden vaihtelevan noin 100 000 vuoden ja akselin kaltevuuden n. 40 000 vuoden jaksoissa. Milankovitchin ilmastomallia ei kuitenkaan esitysaikana yleisesti hyväksytty, koska tieteen silloisen käsityksen mukaan jääkausia oli ollut neljä (ja hiukan myöhemmin viisi). Tämä käy selvästi ilmi Urantia-kirjasta, jossa puhutaan kuudesta ja tieteen neljästä jääkaudesta. Vasta 1970-luvulla voitiin osoittaa (nykypäivän laskennollisin tarkennuksin), että Milankovitchin teoria pitää paikkansa ja että jääkaudet (riippuen siitä puhutaanko Alpeista, Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta) noudattavat suurin piirtein tätä rytmitystä ja että Urantia-kirjan ilmoitus useammasta kuin (silloisen) tieteen neljästä jääkaudesta on fakta. Teorian avulla voidaan ennustaa seuraavan jääkauden ajoittuvan noin 60 000 vuoden päähän ja ilmaston (mahdollisesti) vielä lämpenevän luonnollisesti (luonnollisesti varmaa tietoa ei voi olla). Kuitenkin, esimerkiksi paleogeeniajan (66-23 miljoonaa vuotta sitten) alussa (64-40 mvs,) ja mesotsooisella kaudella (230-66 mvs.) maapallolla oli (geologisten tutkimusten mukaan) todellisia lämpökausia (myös U-kirjan mukaan interglasiaalien ilmasto oli toisinaan nykyistä lämpimämpää). Voimme siis geologisen historian perusteella päätellä, että (nykyinen) ilmasto voi lämmetä ilman ihmisen toimiakin luonnollista (astronomista) tietä; mitään varmaa ei kukaan voi sanoa (vaikka sitä mantran tavoin mediassa hoetaankin, ilman että toisinaan ymmärretään asiasta tuon taivaallista). Kyllä luonnolliset tekijät kuten avaruuden sektorien astrokemialliset faasit ovat ihmisen toimia merkittävämmät ja koska aurinkosäteilyn intensiteetti (voimakkuus) ja erityisesti sen vaihtelut selittävät menneisyyden lämpövaihtelut, miksei sitten tulevaisuudenkin (loogisesti ajatellen). Toisaalta, hiukkaspäästöjen vähentäminen on mielekästä lääketieteellisistä syistä, joten antaa Al Goren ja kaikkien muidenkin touhuta rauhassa.

Kvartäärikauden jääkaudet (Urantia-kirja ja tiede)

Urantia-kirjan (s.699) mukaan plioseenikauden (noin 5-2 miljoonaa vuotta sitten) lopulla ilmasto oli viilenemässä (kuten tiedekin on todennut) ja mannerlaattojen liikkeiden seurauksena laajat maa-alueet nousivat ylemmäksi aiheuttaen lämpöä kuljettavien merivirtojen siirtymisiä ja sateita tuovien tuulten suunnan muutoksia. Kostean ilmanalan virtaukset siirtyivät pohjoiseen ja korkeilla, ja siksi viileillä alueilla, alkoi sataa lunta ympärivuotisesti. Paksu lumikerros tiivistyi jääksi, joka alkoi valua kohti etelää. Maailman pohjoiset seudut ja Antarktis ovat kokeneet (kirjan mukaan)
kuusi eriaikaista ja erillistä jään hyökkäystä viimeisen kahden miljoonan vuoden aikana eli kvartäärikaudella. Geologien silloisen (1925-35) käsityksen mukaan jääkausia oli ollut neljä (kuten U-kirja mainitseekin). Nykyisin niitä tiedetään olleen kuusi ja useampiakin riippuen eri alueiden jäätikköjen nimityksistä Euroopassa, Alpeilla ja Amerikan mantereella sekä niiden eri lähteistä saatujen kestoaikojen ym. tutkimusten (syväkairaukset, isotooppimääritykset, hiilidioksidinpitoisuuden määritykset ym.) tuloksista, joten vertailu on hankalaa.

Ensimmäinen näistä pleistoseenisista jääkausista alkoi (edelleen kirjan mukaan) noin kaksi miljoonaa vuotta sitten (2.0 mvs.) ulottuen Pohjois-Amerikan mantereella etelässä aina Kansasiin saakka. Ensimmäinen suuri jäätikkö oli vetäytymässä 1.5 mvs., mutta Grönlannissa ja mantereen koillisosassa oli satanut valtavat määrät lunta, ja ennen pitkää alkoi jäätikön
toinen invaasio. Pohjois-Euroopassa ei kumpikaan näistä jään hyökkäyksistä tapahtunut laajalla rintamalla. Myös tieteen mukaan ns. suuret jääkaudet Euroopassa ja Siperiassa olivat viimeisen 900 000 vuoden aikana. Näiden kahden (kirjan mukaan) ensimmäisen jääkauden välisenä aikana (interglasiaali) ilmasto oli yhtä leuto kuin nykyisinkin, ehkä kuitenkin hiukan lämpimämpi (s.700). Kolmas jääkausi alkoi 1.0 mvs. ollen kirjan mukaan (s.718) geologien laskelmissa ensimmäinen; vuosina 1925-1955 vallalla oli neljän tai viiden jääkauden teoria.Nykyisin tiedetään, että viimeisten 800 000 vuoden aikana kylmien jaksojen pituus on ollut noin 100 000 vuotta ja lämpökausien 10 000-40 000 vuotta ja, että aikaisemminkin on ollut pleistoseenisia (kvartäärikauden) jääkausia. Nämä (Menap, 1.20-1.07, Eburon, 1.77-1.45 ja
Pretegelen, yli 2.0 mvs.) vastannevat U-kirjan 1.0, 1.5 ja 2.0 mvs. alkaneita jääkausia.

Neljäs jäätikkö (s.701 ja 721), tieteen silloisten laskelmien mukaan toinen, oli 0.75 mvs.edennyt pitkälle Amerikan mantereella (etelä-Illinoisiin) ja Siperiassa pitemmälle kuin koskaan, Euroopassa Alpeille saakka. Tämä, Euroopan alueella kaikista jäätiköistä laajin, oli 0.7 mvs.vetäytymässä pohjoiseen, ja 0.65 mvs. lauhkea ilmasto oli vallitsevana. Lämpimän kauden puoliväliin tultaessa ilmasto oli muuttunut niin lämpimäksi, että Alpit loivat jää- ja lumipeitteensä miltei kokonaan. Ilmasto pysyi lähes muuttumattomana noin 50 000 vuotta (ilmeisesti pisin interglasiaali 0.60-0.55 mvs.), minkä jälkeen jäätikkö alkoi jälleen työntyä kohti etelää viidennen kerran (geologien silloisten laskelmien mukainen kolmas jääkausi). 1900-luvun alun geologien neljän jääkauden järjestelmä (Alpeilla Gunz-Mindel-Riss-Wurm) ja myöhempi viiden jääkauden a edelleen nykyinen useamman (eri paikoissa erikestoinen ja eriniminen) aiheuttaa U-kirjan neljännen jääkauden (alkoi 0.75 mvs.) ja tieteen jääkausien vertailun mahdottomuuden, jopa eräät geologit ovat ajoittaneet Gunz-kauden osittain Menapille (päättyi n. 1 mvs.) ja jotkut taas paljon myöhäisemmäksi. Joten no comments!

Viides jääkausi (1900-luvun alun geologien kolmas) alkoi (s.701) 0.5 mvs. Se eteni Euroopassa ja Aasiassa pitkälle etelään (s.726), ei kuitenkaan Euroopan alueella niin pitkälle kuin neljäs jäätikkö. Aasiassa jäätiköityminen kesti n. 100 000 vuotta. Nykytieteen mukaan tämä jääkausi (Euroopassa
Elster, Alpeilla Mindel tai Gunz-Mindel) oli 0.5-0.4 mvs. ja sitä seuraava interglasiaaali (Alpeilla Hollstein-lämpökausi) 0.40-0.38 mvs. (kestäen siis ainoastaan 20 000 vuotta). Nykyisen geologisen käsityksen mukaan seuraava jääkausi (Euroopassa Saale, Alpeilla Riss tai Mindel-Riss) seurasi pian (0.38-0.15), mutta U-kirjan mukaan tämä jäätiköityminen alkoi vasta 0.25 mvs. Kirjan kuudes
jääkausi kattaa siis osittain Saale-kauden ja tieteen viimeisen jääkauden (Veiksel 0.11-0.012 mvs.).

Viimeinen jääkausi alkoi siis kirjan mukaan 0.25 mvs. ja tässä jään invaasiossa kaikki kolme suurta jääkenttää lännessä sulautuivat yhteen (s.701); tämä jäätiköityminen oli Amerikan mantereen suurin ulottuen etelässä 0.15 mvs. Kansasiin, Missouriin ja Illinoisiin. Euroopassa tuona aikana oli siis kaksi jääkautta (Saale ja Veiksel, joiden välinen lämpökausi kesti 40 000 vuotta). Viimeinen jääkausi ulottui (sekä U-kirjan että tieteen mukaan) aina Ranskaan ja Brittein saarille saakka (vain eteläinen Englanti ei ollut jään peitossa). Jääkauden päättyessä (Euroopassa n. 12 000 vuotta sitten) alkoi nykyinen interglasiaali. Tämän lämpimän jakson kestoa ja tulevaa ilmastoa on tietenkin mahdoton ennustaa tarkasti (lämpökaudethan ovat tieteen ja U-kirjan mukaan kestäneet 10 000-50 000 vuotta ja lämpötila on usein ollut korkeampi kuin nykyinen).

Geologinen historia, Milankovitchin teoria taivaan mekaniikasta ja Urantia-kirja osoittavat yhtäpitävästi, että pitkällä aikavälillä kylmät (jääkaudet) ja lämpimät (interglasiaalit) jaksot ovat vuorotelleet ja että kylmeneminen ja lämpeneminen aiheutuvat astronomisista tekijöistä (Milankovitch), auringon säteilyintensiteetin muutoksista. Näin siis menneinä geologisina kausina. Miten (ja miksi?) maapallon lämpötila on vaihdellut viimeisen jääkauden jälkeisen
holoseenikauden aikana, siitä seuraavassa. Esihistoriallisen ajan ja historiallisen ajan lämpötila- ja ilmastovaihtelut ovat tietysti erityisen mielenkiintoisia, koska niistä ei voi syyttää ihmisen toimintaa (kuten nykyisin).

Esihistoriallisen ja historiallisen ajan lämpötilan ja ilmaston vaihtelut

(löytyy täältä)

 

Mannerliikunnot ja laattatektoniikka

Urantia-kirjan mukaan (s.660) maapallon varsinainen geologinen historia alkaa noin miljardi vuotta sitten, jolloin planeetta oli saavuttanut suunnilleen nykyisen kokonsa ja maankuori oli jäähtynyt niin paljon, että ensimmäinen valtameri oli muodostunut. Tällöin valtameri, joka oli syntynyt vesihöyryn tiivistymisen seurauksena, peitti koko planeetan. Merta edeltäneiden muinaiskallioiden jäännöksiä (mm. graniittikohouma) on löydettävissä eniten koillis-Kanadasta, Hudsonlahden ympäristöstä. Geologian mukaan Suomen kallioperä on Euroopan vanhinta (esim. 3.5 miljardin vuoden ikäinen Pudasjärven gneissi); vanhempaa kallioperää on (edelleen geologien mukaan) Kanadassa, Grönlannissa ja Australiassa. Ikämääritykset on tehty radioaktiivisten isotooppien tutkimuksella, U-Pb suhdemäärityksillä uraanin (lähtöydin) hajotessa yijyksi (tytärydin). Maapallon alkuajoilta kiviä ei ole. Kallioperän perusteella Suomi on siis Euroopan ytimessä.

U-kirjan mukaan (s.661-663) 900 miljoonaa vuotta sitten (mvs) maankuori oli jatkuvien muutosten alaisena ja 850 mvs alkoi (pitkään kestänyt) maankuoren asettumisen aika; raskaammat metallit olivat painuneet syvälle, josta laavavirrat myöhemmin toivat niitä pinnalle, erityisesti rautaa, kuparia ja lyijyä (s.670). Mantereen kohoamisen ajanjakso alkoi 800 mvs, jonka lopussa maanpinta esiintyi yhtenä mannerkokonaisuutena (kuten uusin geotieteellinenkin tutkimus on osoittanut). Tämä alkumanner alkoi (kirjan mukaan) murtua ensimmäisen kerran 750 mvs laajana pohjois-etelä suuntaisena halkeamana (valmistellen Pohjois- ja Etelä-Amerikan sekä Grönlannin liukumista kohti länttä). Pitkä itä-länsi suuntainen repeämä erotti Afrikan Euroopasta ja irrotti Australian. Mannerlaattojen liukuminen jatkui 700 mvs. Pelkästään karttaa silmäilemällä huomaa, että Afrikka ja Etelä-Amerikka ovat muinoin kuuluneet yhteen; ensimmäinen liikuntohypoteesi esitettiinkin jo v. 1858, mutta todennus on tapahtunut vasta viime vuosikymmeninä eli Urantia-kirjan v. 1955 tapahtuneen ilmestymisen jälkeen. Fysikaalisen geologian 1960-70-luvuilla kehitetty uusi teoria, laattatektoniikka, on vahvistanut nämä mannerliikunnot.

Mantereiden liukuminen jatkui edelleen 500 mvs ja maapallon ytimeen kohdistuvan valtavan gravitaatiopaineen johdosta keskustan lämpötila ylittää jopa auringon pintalämpötilan (s.668).Tiede on samaa mieltä: Maan ytimessä arvellaan lämpötilan olevan n. 7 000 astetta ja auringon pintalämpötilaksi on mitattu n. 6 000 astetta. Tämän jälkeen maapallon geologisessa historiassa seuraa (kirjan mukaan) lähes puoli miljardia vuotta kestänyt mannerten muotoutumisen sekä maankuoren kohoamisen ja vajoamisen (suurien tulvien jakso)  vuorottelu, joka päättyy (s.698) viimeiseen mannerten kohoamisvaiheeseen 10-2 mvs. Tällöin Afrikan ja Etelä-Amerikan välinen maayhteys vaipui lopullisesti aaltojen alle ja mantereet saivat nykyisen muotonsa; näyttämö oli valmis kvartäärikauden suurille jääkausille. Kirjassa on tuolta ajalta (400-0.035 mvs) mielenkiintoinen kuvaus maapallon geologisesta ja biologisesta historiasta. Jälkimmäinen käsittelee elämän merellisen muodon aikakauden (400-150 mvs), varhaisen maaeliöstön ajan (150-50 mvs) ja nisäkkäiden aikakauden (50-0 mvs). Nämä geologisen ja biologisen evoluution historian kuvaukset löytyvät sivuilta 672-702 ja jatkuvat ihmisen evoluutiolla, eri rotujen synnyllä ja niiden leviämisellä sivuilla 703-729. Tätä on tarkoitus käsitellä antropologian yhteydessä.

Mannerliikunta on teoria, jonka Alfred Wegener esitti 1912-1915 selittämään useita geologisia ja paleontologisia ilmiöitä. Wegenerin mukaan maankuori koostui alkujaan yhdestä laajasta mantereesta, joka sitten lohkesi useiksi pienemmiksi osiksi ja kehittyi vuosimiljoonien aikana nykyisiksi mantereiksi. Useimmat geotieteilijät kieltäytyivät hyväksymästä tätä teoriaa vielä 1960-luvulla, ajatus oli heistä mahdoton. Tuzo Wilson kuitenkin havaitsi v.1966, että Euroopalle tyypillisiä matalan veden kivettymiä esiintyi Yhdysvaltain rannikolla 450 miljoonaa vuotta vanhoissa kallioissa. Pian Amerikan mantereelle tyypillisiä kivettymiä löydettiin Euroopan rannikoilta. Tästä Wilson päätteli, että mantereilla oli muinoin ollut yhteys. Chicagon yliopiston tutkijat päätyivät myöhemmin arvioon, että noin 550 mvs alkumantereet sijaitsivat vierekkäin  tai peräti yhteen liittyneenä lähellä päiväntasaajaa. 1960-luvun lopulla useimmat geologit hyväksyivät yhtenäisen alkumantereen olemassaolon laattatektoniikkateorian tultua erääksi fysikaalisen geologian kulmakiveksi ja selitykseksi mannerten liikkumiseen vuosimiljoonien aikana. Tiede oli näin päätynyt Urantia-kirjan kanssa yhtäpitävään teoriaan kun vielä Afrikan ja Etelä-Amerikan merenpinnan alaisten kallioiden ja maaperän jäänteiden samankaltaisuus ja mannerten välinen merenpohjan halkeama oli löydetty. Mannerliikuntojen ajoituksessa ja maantieteellisessä historiassa on eroavaisuuksia, mutta geotieteilijöiden ehdottamat mannerten vuorottelevat hajoamiset ja yhdistymiset sopivat hyvin yhteen U-kirjan maankuoren kohoamis- ja vajoamis- eli tulvehtimisjaksojen kanssa. Tieteen mukaan maapallolla oli jättiläismanner 1 000-750 mvs, joka hajosi 650 mvs ensimmäisen kerran (U-kirjan mukaan alkumanner murtui ens. kerran 750 mvs).

Urantia-kirjan teksti on mannerliikuntojen tapauksessa (niin kuin on ollut kemian, fysiikan ja astrofysiikan kohdallakin ja on myöhemmin käsiteltävässä antropologiassa viime vuosien arkeologisten ja paleoantropologisten löytöjen perusteella) fakta ja esitetty ennen tieteellistä todentamista (joten sitä voidaan pitää tieteellisenä ennustuksena tai ilmoituksena). Kirjan looginen esitystapa (selkeämpi kuin fysiikan paperit) antanee vinkkejä myös geotieteiden ja biologisen evoluution tutkijoille.

 Linkit yhteenvetoihin löytyvät Etusivulta.   Lämpeneminen on pysähtynyt.