Share |

URANTIA-kirjan kosmologia

Kokonaisuniversumi ja avaruustasot

Kirjan ensimmäisessä osassa käsitellään kosmologiaa laajasti. Tässä esitämme vain lyhyen yhteenvedon, joka on tarpeen punasiirtymän tarkastelussa. Maailmankaikkeus, jota kutsutaan kokonaisuniversumiksi, on kolmiosainen: keskusuniversumi, suuruniversumi, johon kuuluu
seitsemän superuniversumia ja niiden sisältämät paikallisuniversumit sekä lopuksi ns.organisoitumaton ulkoavaruus. Keskusuniversumin (s.118-142) ympärillä ovat (s.129) seitsemän superuniversumia (joista yksi on Linnunrata) ja neljä ulkoavaruuden tasoa;kaukana avaruudessa, seitsemästä asutusta superuniversumista valtavan matkan päässä, on kerääntymässä laajoja ja uskomattoman häkellyttäviä, vahvuudesta ja aineellistuvista energioista koostuvia kehiä (Andromeda sijaitsee ensimmäisellä ulkoavaruuden tasolla). Seitsemän superuniversumin energiakehien ja ulkoavaruuden ensimmäisen tason (ja myös eri tasojen) välissä on suhteellisen rauhallinen avaruusvyöhyke (keskimäärin 400 000 valovuotta leveä),joissa ei esiinny tähtipölyä. Andromedan etäisyys Linnunradasta on melkein miljoona valovuotta (s.170). Kokonaisuniversumi on rajallinen (s.130) ja ulkoreunoiltaan se rajoittuu avoimeen avaruuteen. Avaruustaso toimii (s.125) elliptisenä, liikkeessä olevana alueena, jota ympäröi joka puolelta suhteellinen liikkumattomuus. Kokonaisuniversumin jakaminen vuorottaisiin vyöhykkeisiin, yhdessä galaksien myötä- ja vastapäiväisen kiertosuunnan kanssa (Andromeda lähestyy Linnunrataa), toimii gravitaation tasapainottimena. Järjestelyllä on siis painovoimaa vastustava vaikutus, ja se toimii jarrun tavoin nopeuksissa, jotka muutoin olisivat turmiollisia.

Avaruuden liikkeet

Kosmoksen keskus on gravitaation keskus, josta universaalisen gravitaation virtapiirit lähtevät.Keskusuniversumin ympärillä kiertävien pimeiden gravitaatiokappaleiden suunnaton massa ylittää kaiken sen massan, joka sisältyy seitsemään superuniversumiin. Gravitaatiokappaleet kiertävät kahdessa vyöhykkeessä, toinen vasta- ja toinen myötäpäivään. Tämän pimeän aineen gravitatorinen ja pimeän energian antigravitatorinen vaikutus saavat aikaan avaruuden respiraation (s.123), vuoronperään tapahtuvan laajenemisen ja supistumisen. Tämä sykli kestää (kirjan mukaan) vähän yli kaksi miljardia vuotta; olemme nyt lähestymässä laajenemisvaiheen puoliväliä (tiede tietää ns. puuttuvan massan ja pimeän energian vaikutuksen).

Avaruuden liikkeet (s.133) voidaan luokitella seuraavasti: 1. Primäärinen liike, avaruuden itsensä liike eli respiraatio (laajenemis-supistumissykli). 2. Sekundäärinen liike, toisiaan seuraavien avaruustasojen vuorottelevat pyörimissuunnat. 3. Suhteelliset liikkeet (kuten Linnunradan ja Andromedan lähestyminen toisiaan).Primääriset ja sekundääriset liikkeet ovat absoluuttisia (suhteessa liikkumattomaan keskusuniversumiin).
4. Korreloiva liike (koordinoi kaikkia muita liikkeitä).

Näihin liikkeisiin palaamme, kun tarkastellaan spektroskooppisia arvioita astronomisista nopeuksista (punasiirtymään liittyviä vääristymiä).

Kun tarkastellaan avaruutta ja aikaa (s.134-135) ja ajatonta ja avaruudetonta keskusuniversumia(s.118-123), havaitaan tiettyä yhtäläisyyttä silmukoitumishypoteeseissa (maailmankaikkeus osa)esitettyyn mahdollisuuteen maailmoista, joissa ei ole aikaa tai meidän tuntemia (havaitsemia) ulottuvuuksia tai että niitä on useampia. Urantia-kirjan esittämä keskusuniversumi on ikuinen,mutta ympäröivissä superuniversumeissa ja erityisesti ulkoavaruudessa tapahtuu jatkuvasti uusien tähtien ja tähtijärjestelmien syntymistä tähtisumuista (kuten astronomitkin tietävät).Ikuinen maailmankaikkeus ja jatkuva luominen oli myös Sir Fred Hoylen ajatusmalli.

Superuniversumi

Urantia-kirjassa (s.164-168) superuniversumeihin kuuluvat tähtimaailmat jaotellaan seuraavasti:suursektori, piensektori, paikallisuniversumi, konstellaatio ja planeettajärjestelmä (johon aurinkokunta kuuluu). Käytännöllisesti katsoen kaikki maapallolla paljain silmin nähtävät tähtimaailmat kuuluvat suuruniversumin seitsemänteen lohkoon, Orvontonin superuniversumiin.
Linnunradan tähtijärjestelmä edustaa Orvontonin keskusydintä, ja Linnunrata on enimmältään paikallisuniversumimme (Nebadon) rajojen ulkopuolella. Kirjan mukaan maapallon astronomit ovat (ilmoituksen ajankohtana) tunnistaneet joten kuten kahdeksan suursektoria (kahta on vaikea erottaa, koska niitä on katseltava sisältäpäin). Piensektorin pyörimisliikkeen keskus sijaitsee Jousimiehen tiheässä tähtipilvessä, jota paikallisuniversumi ja siihen liittyvät tähtijärjestelmät kiertävät. Sen fyysisen järjestelmän ydin, johon aurinkokuntamme kuuluu, on entisen Andronoverin tähtisumun keskusta. Jousimiehen sektori kiertää Linnunradan keskusta (jossa astronomien mukaan on massiivinen musta aukko) ja erilaisia vääristymiä aiheutuu lukuisista kiertoliikkeistä:

1. Maapallon kierto auringon ympäri. 2. Aurinkokunnan kierto entisen Andronoverin tähtisumun ytimen ympäri. 3. Andronoverin tähtiperheen pyöriminen paikallisuniversumin painovoimakeskuksen ympäri. 4. Paikallisuniversumin tähtipilven pyörimisliike piensektorinsa Jousimiehessä olevan keskuksen ympäri. 5.Piensektorin (Jousimies mukana) kiertoliike suursektorinsa ympäri. 6. Suursektorin kiertoliike Linnunradan ympäri. 7. Linnunradan vastapäiväinen kiertosuunta Keskusuniversumin ympäri (sekaisinhan tässä menee väkisin).

Lisätietoa:  ASTRONOMY AND COSMOLOGY.       SCIENCE AND COSMOLOGY

Linnunrata

Tähtitieteen mukaan Linnunrata on kiekonmuotoinen galaksi, jonka pituus on 100 000 valovuotta,paksuus 15 000 vv ja levyn paksuus 3 000 vv. Järjestelmän keskus on Jousimiehen tähdistön suunnassa ja järjestelmän tähdet (joita lienee 100-200 miljardia) kiertävät Linnunradan keskuksen (jossa on supermassiivinen musta aukko) ympäri. Linnunrata ja koko lähiavaruus liikkuu
(havainto vuodelta 1987) 500-600 km/s kohti Norman tähdistössä sijaitsevaa aluetta 200 miljoonan valovuoden päässä. Analysoimalla Abell 3627 galaksiryhmästä saapunutta valon spektriä,astronomit ovat arvioineet joukossa olevan yli 600 galaksia. Sen vetovoima ei kuitenkaan ole riittävä, joten tutkijat ovat arvelleet vetovoiman taustalla olevan ns. pimeän aineen. Tämä käsitys on sopusoinnussa U-kirjan kanssa.

Linnunradan ympärillä on kaksi satelliittigalaksia, kääpiögalakseja, pimeitä ainepilviä ja halossa noin 200 pallomaista tähtijoukkoa. Pallomaisten tähtijoukkojen suhteen aurinko liikkuu 200 km/s Joutsenen tähdistön suuntaan. Aurinko, jonka kiertoaika Linnunradan ympäri on noin 200 miljoonaa vuotta, sijaitsee 30 000 valovuoden päässä keskuksesta (100 vv järjestelmän symmetriatasosta). Uusia tähtiä syntyy galaksin spiraalihaarojen kaasu- ja pölypilvistä (tähtisumuista). Äskettäiset havainnot (röntgenluotain Chandra) osoittavat, että suuria tähtiä voi muodostua myös supermassiivisten mustien aukkojen lähettyvillä; jättitähtiä on vain yhden valovuoden päässä Linnunradan keskustasta Chandran kuvien ja mittausten mukaan.

Kaukaiset galaksit

Saksalaistutkijat ovat löytäneet (hämmästyksekseen) valtavan galaksijoukon (arviolta tuhat kertaa Linnunrataa suuremman) yhdeksän miljardin valovuoden päästä. Tämä löydös vastaa hyvin U-kirjan ulkoavaruuden kaukaisia tasoja, kuten myös aikaisemmin tunnetut Virgon tähtipilvet. Andromeda puolestaan on ensimmäisellä (U-kirjan) ulkoavaruuden tasolla ja liikkuu meitä kohti (kuten kirjan vuorottelevat absoluuttiset kiertosuunnat kertovatkin).Sen etäisyys tieteen mukaan on 0.8-2.5 miljoonaa valovuotta (lähteestä riippuen); U-kirjan mukaanhan etäisyys on hieman alle miljoona valovuotta.

Valtavista etäisyyksistä puhuttaessa on tietysti otettava huomioon niiden mahdolliset virheet.Tähtitieteessä etäisyyksiä mitataan tutkalla (aurinkokuntamme), trigonometrisesti ns.
parallaksikulman avulla (yksikkö parsek 3.26 valovuotta) voidaan mitata etäisyyksiä aina 300 valovuoteen saakka (satelliitit), kirkkauden avulla käyttäen avaruuden standardikynttilöitä (kefeidit ja supernovat) päästään jo lähelle 100 miljoonaa valovuotta. Kun supernoviakaan ei enää voida käyttää, mittaukset perustuvat punasiirtymään. Koska delta lamda (nm) kertoo vain suhteellisen etäisyyden (jos sitäkään), tarvitaan vakiota (Hubblen parametri), ja jos punasiirtymä ei johdu pelkästään galaksin pakonopeudesta (kuten monet astronomit ovat olettaneet), ollaan sangen epävarmalla pohjalla. Myös epäsuorissa menetelmissä (kefeidit ja supernovat) esiintyy enemmän tai vähemmän virhearviointia.

Urantia-kirjan kosmologiaa ja alkuräjähdyshypoteesia verrattaessa havaitaan tietysti se periaatteellinen ero, että U-kirjan esittämä keskusuniversumi on ikuinen, kun taas tieteen valtavirran mukaan maailmankaikkeus on syntynyt pikku pisteestä, singulariteetista, joka sitten räjähti luoden avaruuden, ajan ja aineen (energiaa kai tässä aika-avaruuden kuvitellussa vääristymässä oli rajusti vai mikähän siellä sitten pamahti, ei missään mutta kuitenkin kaikkialla?). Mainittakoon (uudelleen), että monet maineikkaat tutkijat kuten Sir Arthur Eddington ja Sir Fred Hoyle olivat ikuisen maailmankaikkeuden kannalla. Punasiirtymää tutkiessaan myös dosentti Toivo Jaakkola (1941-1995) päätyi samankaltaiseen käsitykseen; hänen tiedemiehen uraansa ja tutkimuksiaan käsitellään myöhemmin kirjoitelmassa Punasiirtymä. Urantia-kirja ja Hubblen laki